Tasan kaksikymmentä vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mutta äidin kuolemaan ja sitä edeltäneeseen sairastumiseen liittyvät asiat muista tarkkaan, melkein kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Äidin sairastuessa/sairastaessa luulin (17 vuotiaan elämänkokemuksella) ettei mikään voisi olla kauheampaa. Onneksi en tiennyt mitä oli tulossa.
Olen kenties lapsellinen, mutta uskon/toivon, että äiti (ja muut edesmenneet rakkaat) seuraavat elämääni sieltä kaukaa tähtien takaa. Ja jos he eivät seuraa, niin erityisesti äidille haluan sanoa, että kyllä me kaikki ollaan jatkettu elämäämme, mutta ei koskaan unohdeta sua ♥
