tiistai 7. elokuuta 2012

Suru täyttää sydämen


Lähes 14 vuotta sitten meillä oli kaupan seinällä ilmoitus, jossa etsimme silloiselle kissallemme (kissa)kaveria. Saimme soiton, jossa meille tarjottiin ”ruskeaa” kissanpentua.



Menimme katsomaan pentua ja se olikin ihanan toffeen / maitokahvin ja valkoisen värinen, pitkäkarvainen ”hahtuva”. Tämän pikku kissanpennun otimme ja sen nimeksi tuli Mosse.


Nelisen viikkoa sitten huomasimme Mossen käytöksen muuttuvan ja se oli välillä hieman sekaisinkin. Mosse kävi eläinlääkärillä ja diagnoosi oli murskaava: vakava munuaisen vajaatoiminta –eläinlääkäri suositteli Mossen eutanasiaa.



Eilen se sitten tapahtui:  mies meni Mossen kanssa viimeistä kertaa eläinlääkärille. Kun Mosselle annettiin rauhoittavaa ainetta, se työnsi päänsä miehen kainaloon –turvalliseen paikkaan, isäntäänsä kiinni ja oli siinä loppuun asti. 
Minä jätin jäähyväiset jo heti aamulla, sillä jouduin menemään töihin. Varmasti kolme kertaa palasin vielä ulko-ovelta takaisin ja vielä hetkeksi otin Mopen syliin, halaukseen. 

Ehkä joku ajattelee: miksi surra kissaa, sehän on vain eläin. 14 vuoden aikana Mosse kuitenkin kietoi meidät tiukasti tassunsa ympärille. Sen karvainen ja herttainen persoona oli mukana monessa ilossa ja surussa, sekä tavallisessa arjessa. Kun serkkutyttöni leikki vielä barbeilla ja oli meillä kylässä; Mosse "leikki" hänen kanssaan. Minun kanssa Moppe mm. teki käsitöitä ja puutarhasuunnitelmia. Miehen kanssa se esim. oli tietokoneella. Kun oli surua tai jompi kumpi meistä oli kipeä Mosse tuli viereen lohduttamaan.


 
Tuntuu todella pahalta, että en enää koskaan voi viedä Mossea ”lenkille”. En kuule sen maukuvan tai kehräävän.  Mosse ei enää hyppää aamulla vatsan päälle ja maukaise tai ole lohduttamassa kun olen surullinen. Se ei enää tule vastaan kun tulen töistä. Kaikista pahinta on etten enää koskaa saa ottaa Mossea syliin ja halata.



Lepää rauhassa kultainen Mosse!

10 kommenttia:

  1. Kaunis muistokirjoitus! Kyyneleet nousivat täällä silmiin. :(

    Oli yksi elämäni pahimmista päivistä, kun vanhuuttaan sairastunut koirani piti viedä muutama vuosi sitten piikille. Yleensä en ole mikään varsinainen itkupilli, ainakaan yleisellä paikalla, mutta silloin itkeä tihrustelin koko päivän yliopistolla. Lemmikki on eläin, kyllä, mutta on se myös perheenjäsen. Jos jakaa kotinsa toistakymmentä vuotta eläinpersoonan kanssa, miten muuten siihen voi suhtautua kuin perheenjäsenenä?

    Halauksia! Ja kauniita unia Mosselle. ♥

    VastaaPoista
  2. Voi ei, ei kissa ole vain eläin. Se on niin paljon enemmän! Mosse ei onneksi joutunut kärsimään pitkään, koska pystyitte siitä luopumaan kun oli sen aika.

    Lämmin osanottoni. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsikka kiitos. Päätös oli tosi vaikea.

      Poista
  3. Kyyneleet silmissä täälläkin :(

    Osanottoni...

    T: Kolmen kissan emäntä

    VastaaPoista
  4. Vastaukset
    1. rritku kiitos. Robertia voisit tulla leikittämään, jahka se vähän tottuu Mossen poismenoon.

      Poista
  5. Vuolas kyynelvista valuu. Voimia teille suureen suruun! <3

    Terkuin Anni Vampulasta

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!